tiistai 12. joulukuuta 2017

Vuohia ja koiria

Viime viikolla matkalla Soban kylästä kohti kotia osui kohdalle vuohilauma paimenineen ja paimenkoirineen.
Tässä kohden kylää on varsin roskaista. Terhakat paimenkoirat eivät roskista välittäneet.
Tämä koirista pisti minulla silmään jo kaukaa. Se oli väritykseltään, olemukseltaan ja jopa ilmeeltään hyvin samanoloinen kuin meidän Poppy-koiramme.
Kummallista ja mainiota, että jamaikalainen kulkukoira voi näyttää niin kovin samalta kuin sudanilainen paimenkoira vaikka ne ovat alkujaan kotoisin ihan eri puolilta maailmaa!

perjantai 8. joulukuuta 2017

Vaikea viikko

Finlandia-hymni herkisti lopulta minutkin itsenäisyyspäivänä kun päädyin siitä kuuntelemaan netissä version. Minua ei tosin itkettänyt niinkään itse itsenäisyyspäivä, koti-ikävä tai kaipaus Suomeen kuin se vahva toiveikkuus ja paremman tulevaisuuden odotus mikä Finlandian sanoista kaikuu. 

Kouluyhteisöämme kosketti viikko sitten suuri suru. Lastemme kahden pienen koulutoverin isä kuoli auto-onnettomuudessa täällä Sudanissa. En tuntenut isää enkä hänen lapsiaan, mutta lasten äiti on tuttuni koululta, ulkomaalainen hänkin ja kiertolaisperheen äiti niin kuin minäkin. Kuluneen viikon ajan olen koettanut tehdä tietä shokin ja surun läpi. Finlandia-hymni itsenäisyyspäivänä kosketti jollain tapaa niitä tunnelmia joista olin koko viikon ajan itse yrittänyt saada kiinni: että elämä voittaa ja ennen pitkää alkaa uusi aamu.

Suru-uutinen saapui tietooni viikko sitten perjantaiaamuna, oli lakkaamatta mielessä useamman päivän ja meni uniinkin asti kun vihdoin sain iltaisin nukahdettua. Maanantaina halusin ottaa suremisesta vähän vapaata ja miettiä hetken jotakin ihan muuta, blogikirjoituksen verran Suomen satavuotispäivää ja omaa suomalaisuuttani. Onnistuinkin menestyksekkäästi olemaan muissa ajatuksissa jonkun aikaa, mutta kokonaan en kuitenkaan tietysti päässyt surua pakoon. Sydämeni on särkynyt tutun äidin ja hänen lastensa vuoksi ja suru taitaa kulkea rinnalla vielä hyvän aikaa tästäkin eteenpäin. 

Jaettu shokki ja suru ovat tuoneet minut ainakin hetkellisesti aikaisempaa lähemmäs joitakin tuttuja ulkomaalaisäitejä. Me kaikki olemme täällä Sudanissa puolisoidemme työn vuoksi ja koko elämämme on rakennettu heidän työpaikkojensa varaan. Mitä tapahtuu silloin kun kiertolaisperheen elättäjä yhtäkkiä menehtyy? Mitä tekee perhe jonka konkreettinen yhteys asuinmaahan yhtäkkiä katoaa? Näitä asioita mietin ahdistuneena muutama kuukausi sitten kun mieheni oli vakavasti sairas. Samat kysymykset ovat nousseet viimeviikkoisen onnettomuuden myötä taas mieleen niin minulle kuin muillekin vastaavassa tilanteessa eläville ystävilleni ja tuttavilleni täällä. En itse ole huolissani taloudellisesta tilanteestani mutta se surettaa tutun äidin puolesta ja huolettaa omalta osalta, että tällaisissa tilanteissa koko elämä muuttuu hetkessä niin dramaattisesti. Kestämättömän raskaassa tilanteessa ei olekaan mahdollisuutta tarrautua tuttuihin rutiineihin vaan on kaiken muun päälle alettava valmistautumaan kansainväliseen muuttoon. Toivon, että äitituttavani saa aikaa ja tilaa tehdä tulevaisuudensuunnitelmia kaikessa rauhassa. Samaa toivoisin itselleni hänen osassaan.

Pian auto-onnettomuusuutisen kannoilla Trump heitti palavan tulitikun kohti Lähi-itää. Muuttunut tilanne ja sen synnyttämä jännite tuntuu toki myös täällä Sudanissa. Olemme kaikki vähän tavallista valppaampana sen suhteen mitä tuleman nyt pitää. Normaalia elämää olemme kuitenkin jatkaneet kaikesta huolimatta ja ihan tavallisen hiljaista oli tänään kaupungilla, tavallisen pyhäperjantain tapaan. Toivon ja toivotan kaikin puolin rauhallista viikonloppua. 

Kuva koulun tallilta muutaman viikon takaa kun kuu oli vasta sirppi ja me emme kukaan vielä koululla tienneet mitä tuleman piti.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Onnea ja rohkeutta

Tähän aikaan vuodesta tunnen itseni usein vähän kehnoksi suomalaiseksi. Suomen itsenäisyyspäivä ei tavallisesti herätä minussa erityisiä tunteita. En sytytä itsenäisyyspäivänä kynttilää enkä tavallisesti katso Linnan juhlia ellen satu olemaan Suomessa. En myöskään parhaillaan tarmokkaasti valmistele suomalaista joulua tai joulua ylipäätään. Lapset ottivat jo marraskuun alussa sattumalta esiin pienen guatemalalaisen jouluseimen, ihan leikkeihinsä vain. Se unohtui sohvapöydälle ja on tällä hetkellä talon ainoa joulukoriste. En ole aikonut nostaa sen enempää joulukoristeita esille tai koristella pientä muovista joulukuustamme, elleivät lapset sitä erityisesti pyydä. Joulukalenterit lapsilla on, mutta niistäkin avataan luukkuja jouluaaton sijaan kohti joululomaa. Eilen mietimme mies ja minä alustavasti miten haluamme joulua tänä vuonna juhlia lomalla Australiassa. Hyvää ruokaa ja lapsille muutama lahja kullekin kuulostaa minun korviini oikein mainiolta alustavalta suunnitelmalta. Yksityiskohdat selviävät sitten perillä parin viikon päästä.

Tänä vuonna olen koko vuoden tuntenut itseni jotenkin ihan harvinaisen epäsuomalaiseksi ja ulkopuoliseksi. Tämän Suomi 100 -vuoden ajan minun on ollut vaikea virittäytyä siihen tunnelmaan mitä juhlavuodelta voisi odottaa. En ole kaivannut tilaisuutta laittaa parasta päälle ja juhlia satavuotiasta Suomea. Pidän toki Suomen itsenäisyyttä tärkeänä asiana ja kunnioitan kaikkia heitä jotka oman panoksensa ovat itsenäisyydelle aikoinaan antaneet. Toisaalta elän kuitenkin ennen kaikkea tätä vuotta ja vuosikymmentä ja katselen maailmaa kehitysmaavinkkelistä. Suomi on ehtinyt jo kypsään ikään. Minä toivon ja odotan satavuotiaalta Suomelta rohkeutta toimia maailmassa viisaana ja maltillisena edelläkävijänä. Viime vuosina Suomi ei ole kuitenkaan oikein lunastanut odotuksiani. 

Suomen satavuotisuuden juhlinta huipentuu parin päivän päästä itsenäisyyspäivään. Minä odotan itse jo paluuta juhlasta arkeen. Toivotan Suomelle hyvää syntymäpäivää, ja ennen kaikkea tuleville vuosille viisautta, rohkeutta ja nykyistä laaja-alaisempaa ja solidaarisempaa näkemystä. 

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Marrasväsymys

Marras-helmikuu on Sudanissa säiden puolesta parasta aikaa. Lämpötilat viilenevät inhimilliselle tasolle ja valo pehmenee. Aurinko paistaa täällä kyllä läpi talven kovaa ja kuumastikin, mutta sen valo ei tähän aikaan vuodesta ole ihan niin armoton kuin muuten. 

Vaikka Sudanin talvessa riittää valoa ja lämpöäkin tunnen silti itseni täällä marras-joulukuun vaiheilla usein vähän nuutuneeksi. Kuluvan kouluvuoden ensimmäinen puolisko on melkein lopussa ja olo on sen mukainen, niin äidillä kuin koululaisillakin. Lapset eivät kouluaamuisin jaksaisi nousta sängystä eikä tässä vaiheessa kouluvuotta enää tunnu auttavan sekään, että aikavyöhykkeen vaihdon myötä emme enää herää säkkipimeässä. 

Nyt kun joululomaan on meillä enää vain kolmisen viikkoa olenkin tapani mukaan ottanut aamuheräämisiin avuksi adventtikalenterit. Meillä ei kalenterien luukkuja avata niinkään jouluaaton kuin joululoman odotuksessa. Viimeinen luukku aukeaa ensimmäisen lomapäivän aamuna. En halua kantaa suuria kalentereita lomalle mukana, mutta niitten sisältä löytyvät pienet aarteet lapset voivat halutessaan pakata reppuihinsa. Esikoisella on tänäkin vuonna Lego Star Wars -kalenteri, vanhemmalla tyttärellä hevosteemaa ja nuoremmalla tyttärellä muumikalenteri. 

Joulukalentereita lukuunottamatta ei joulu ole meillä toistaiseksi juuri näkynyt eikä kuulunut. Lucia-juhlaa Ruotsin suurlähettilään kotona odotan tänäkin vuonna ja Sankta Luciaa olen jo lauleskellut muutaman päivän, mutta joululauluja minun ei ole vielä tehnyt mieli kuunnella. Gluteenittomia piparkakkuja haluaisin yrittää lapsille tehdä taas monen vuoden tauon jälkeen, mutta en tiedä löytyykö täältä kaikkia tarvittavia raaka-aineita. Voi hyvin olla, että piparit jäävät tänä jouluna tekemättä. Olen kiitollinen siitä, etten ole mikään erityinen jouluihminen koska virtaa ei juuri nyt kuitenkaan riittäisi kovin kummoiseen jouluhössötykseen. Kunhan pääsemme Australiaan asti kehittelemme kyllä lapsille joulun. Ehkäpä sieltä löytyy kaupasta valmiita gluteenittomia pipareitakin. 

Nuorimmainen sairastaa tänään kotona. Hän on onneksi melko hyväkuntoinen potilas mutta harmi kyllä vaikuttaa silti siltä, ettei vielä huomennakaan pääse kouluun. Minä kaipasinkin kyllä pientä taukoa koululla pyörimisestä ja on ihan mukavaa, että tyttö on kotosalla ja saa hänkin vähän levätä, mutta toivon toki silti pikaista paranemista pienelle potilaalleni.  

lauantai 25. marraskuuta 2017

Ilta dyyneillä

Koko viikon olin pyrkinyt kohti viikonloppua mutta kun ensimmäisenä viikonloppuaamuna perjantaina nousin vuoteesta oli oloni levollisen sijaan tylsä ja tyhjä. Teki mieli lähteä ulos lenkille, mutta jossain ihan muualla kuin täällä Khartumissa. Jossain missä ilma on raikas ja puhdas eikä kukaan pysäytä ja pyydä rahaa. Teki mieli tehdä jotakin. Kuin tilauksesta puoli kahdeksalta ystävältä tuli viesti, että hetken mielijohteesta muutama perhe oli yhdessä lähdössä illallispiknikille dyyneille Khartumin ulkopuolelle, tulemmeko mukaan. 

Iltapäivällä lähdimme kolmen auton ryhmänä liikkeelle meidän talomme edustalta, kaksitoista aikuista ja neljätoista lasta. Meillä oli kyydissä omien lasten lisäksi pari lasten luokkakaveria, auton kaikki seitsemän paikkaa käytössä. Muut autot olivat yhtä lailla täynnä ihmisiä ja pikniktarpeita. 

Keskeltä suurkaupunkia tuntui erinomaisen hyvältä päästä näin aukeisiin maisemiin.


Kolmeksi vartiksi mainostettu matka kesti lopulta kaksi tuntia, osin siksi, että Khartumin naapurikaupungin Omdurmanin valtavan torin kohdalla pääsimme etenemään ihmisten, bussien ja tuktukien lomassa melko hidasta tahtia. Minua ei harmittanut pitkä matka eikä häikäisevä iltapäiväaurinko. Hymyilin leveästi koko menomatkan. Tuntui hyvältä lähteä Khartumista, mahtavalta nähdä jotakin muuta kuin jokapäiväiset tutut reittini kodista ruokakauppoihin ja koululle, virkistävältä tehdä jotakin ihan uutta. 

Perillä minua hymyilytti vieläkin enemmän vaikka hetken kesti, että hengitykseni tasaantui - dyyneillä ajaminen on minulle vähän liian jännittävää vaikken itse ollut edes ratissa. Lapset ja jotkut vanhemmat juoksivat suoraan dyyneille, laskivat mäkeä ja pyörivät hiekassa. Me muut ehdimme juuri parahiksi levittää ruuat esiin kun pimeys laski. Tähtitaivas oli upea katto ja retkieväät maistuivat pimeässä tavallistakin paremmilta. 

Lapset kiirehtimässä laskemaan alas dyynejä ennen kuin aurinko laskee. Lähimailla ei ollut muita kuin meidän iloinen seurueemme.


Lähdössä oli minun makuuni taas vähän liikaa dramatiikkaa. Joku autossamme leikkineistä lapsista oli laittanut leikillään tai huomaamattaan ylimääräisen nelivetovaihteen päälle ja kesti hetken ennen kuin huomasimme, että se esti meitä pääsemästä liikkeelle. Automme on aina nelivetoinen eikä tuota ylimääräistä vaihteistoa siksi juuri ole ollut aihetta käyttää. Tämä oli muutenkin ensimmäinen kerta kun lähdimme tällä maastoautollamme oikein kunnolla maastoon. Lisävaihteisiin ei ole ollut tarpeen juuri kaupunkiajossa tutustua eivätkä ne vikaa selvittäessä siksi tule oikein edes mieleen, vaikka kerran aikaisemmin vuosia sitten meille on käynyt vähän samanlainen tapaus juuri tuon ylimääräisen vaihdekepin vuoksi. 

Sydämeni nousi kurkkuun kun auto nikotteli pimeässä keskellä dyynejä. Onneksi mies pysyi olosuhteista ja minun hätäilyistäni huolimatta melko rauhallisena ja sai ongelman lopulta selvitettyä. Ajelimme väsyneinä mutta onnellisina puolisentoista tuntia takaisin kotiin. 

Tänä aamuna mies lähti viikonpituiselle työmatkalle toisaalle Sudaniin. Minä yritän ladata akkuja uuden väsyttävän viikon varalle ja toivon, että nuorimmaisen mahavaivat huomiseksi helpottaisivat. Lapsen itsensä vuoksi toki ennen kaikkea mutta siksikin, että aika hankalaksi menee yksinhuoltaja-arki hyvin nopeasti jos kukaan meistä sairastaa. 

tiistai 21. marraskuuta 2017

Liikaa palloja ilmassa

Tällä viikolla minulla on vähän liian monta palloa ilmassa: tyttöjen balettitunnit joitten aikataulu muuttui tänään yllättäen ja kesken kaiken, pojan uudet harrastukset, kaikennäköisiä enemmän ja vähemmän tärkeitä tapaamisia koululla, ja huomenna seitsenvuotiaan telttaretki. 

Lasten koulun ala-asteella on tapana viettää yö telttaillen kolmannesta luokasta eteenpäin. Ensimmäisenä vuonna koululaiset telttailevat koulun urheilukentällä, seuraavana vuonna koulun talleilla, sitten paikallisella maatilalla ja viimein Niilin rannalla. Esikoinen on käynyt jo kahdella telttaretkellä, tänä vuonna häntä odottaa retki maatilalle. Vanhempi tyttäremme lähtee huomenna telttailemaan ensimmäistä kertaa. Hänen kohdallaan prosessi on vähän monimutkaisempi keliakian vuoksi. Lasten kuuluu valmistaa ja syödä yhdessä illallinen, mutta tyttösemme joutuu tekemään yksin oman gluteenittoman ateriansa. Osan telttaretkiruuista tarjoaa ja valmistaa koulu, mutta minun täytyy lähettää tytön mukaan hänelle koko reissun ruokavarat. Siihen olen toki tottunut, ja tyttö itse on kovin innostunut telttaretkestä, että siltä osin kaikki on oikeastaan ihan hyvin. 

Eniten minua oikeastaan juuri nyt jännittääkin se, että sää on täällä viime yönä selkeästi viilentynyt. Aamukuudelta oli tänään aika kirpakkaa. Yöllä lämpötila näyttäisi kylmimmillään laskevan tällä hetkellä alle kahdenkymmenen asteen. Suomalaisittain täkäläinen talvisää on toki kuin kesä kauneimmillaan, mutta me jotka olemme tottuneet parikymmentä astetta lämpimämpään ilmaan olemme kyllä kaikki vähän kylmissämme jos asteita on vähemmän kuin 25. Kolmasluokkalaisten on tarkoitus käydä leikkimässä koulun uima-altaalla jossain vaiheessa telttaretkeä. Uimahetki on mainio ajatus lämpimämmässä säässä mutta tällä hetkellä ajatuskin kylmää minua. En itse pidä lainkaan kylmästä vedestä ja vanhempi tyttäremme on paljon minuakin herkempi kylmälle, hänhän on elänyt koko elämänsä kuumissa maissa. Mutta ei auta kuin muistuttaa tyttöä pakkaamaan mukaan lisähuppari ja toivoa parasta, ettei hän kovin kylmettäisi itseään telttaretkellä. 

Viikonloppuna mies lähtee taas viikon pituiselle työmatkalle ja se on jo tällä viikolla mielessä kun tasapainottelen arkipäivien kiireessä; ensi viikolla minun täytyy hoitaa koko tämä setti yksin. Tämä on miehen toinen viikonpituinen työmatka nyt muutaman viikon sisään ja olemme molemmat edelleen vielä edellisenkin reissun jäljiltä väsyneitä. Hyvä uutinen on se, että joululomaan on meillä enää vain kolmisen viikkoa. Ja onhan tässä kiireen keskellä onneksi rauhallisempiakin hetkiä. Eilen aamulla toiset nyyttäriaamiaiskutsut onnistuivat oikein mainiosti. Meitä oli taas kerran koossa monikansallinen ja kaikin puolin monipuolinen ja mainio porukka, ja ensi viikon nyyttärit ovat jo suunnitteilla nekin.

Näin kauniissa maisemissa ystävän kotona vietin eilen aamua nyyttäriaamiaisen merkeissä. Tuntui kuin olisin astunut johonkin ihan toiseen todellisuuteen! Minua itseäni jaksavat aina ilahduttaa etenkin suuret palmupuut.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Arkiviikon alussa

Tänä aamuna ei hanoista tullut vettä. Vesipumppu oli unohtunut liian moneksi päiväksi pois päältä ja vesisäiliöt olivat päässeet sinä aika tyhjentymään. Aina kun vesi pääsee loppumaan ja säiliöt täyttyvät pitkästä aikaa tyhjistä täysiksi tulee hanoista ensin ruskeaa vettä. Aavikkohiekka mikä on kerääntynyt vesisäiliöiden pohjalle ja putkiin erottuu jonkun aikaa hanavedessä vähän tavallista selvemmin. Kun vettä hetken valuttaa se muuttuu tavallisen läpinäkyväksi. Mutta vaikkei hiekkaa aina yhtä selvästi vedessä näekään, sitä tulee varmasti hiukkasina aina hanaveden mukana. Peseydymme täällä puhdistetulla Niilin vedellä jossa on lisänä ihoa kuorimassa Saharan hiekkaa. Se on aika pysäyttävä ajatus mitä ei onneksi ole kovin aikaa miettiä näin uuden arkiviikon alussa.

Tällä viikolla alkaa koululla uusi harrastuskausi, joita kouluvuoteen mahtuu yhteensä kolme. Tytärten on määrä tänään aloittaa koulun jälkeen pitkästä aikaa balettitunnit. Koulu on järjestänyt paikalle balettiopettajan, ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Tytöt malttavat tuskin odottaa mutta minua vähän jännittää sillä paikan varaaminen balettitunneille on ollut aikamoinen sekasotku ja pahaa pelkään, että ballerinahalukkaita saapuu ensimmäiselle tunnille tänään huomattavasti enemmän kuin odotettu. Varmistin vielä eilen, että meidän tytöillämme on taatusti paikka varattuna tunneille ja kaikki tuntui olevan hyvin, mutta odotan silti täksi iltapäiväksi aikamoista kaaosta tanssistudion ovelle.

Nelivuotias nuorimmainen ei ole varsinaisesti koskaan käynyt balettitunneilla tai ylipäänsä harrastanut vielä koskaan yhtään mitään. Eräs ystäväni täällä, tanssija koulutukseltaan, opetti pikkutytöille huvikseen ja harrastemielessä vähän balettia viime vuonna. Innostus heräsi ja halusin siksi antaa nuorimmaisellekin tilaisuuden koittaa ihan oikeita tunteja kun vanhempi tytärkin oli innostunut palaamaan balettiharrastuksen pariin. Syksyn ajan vanhempi tytär pelasi tennistä ja kävi uimassa, mutta tällä viikolla alkavalle harrastuskaudelle hänellä ei ole mitään muita harrastuksia kuin baletti.

Esikoinen käy edelleen ratsastustunnilla. Ratsastuksen lisäksi hän pelasi syksyllä koulun jälkeen shakkia ja polttopalloa, mutta nyt uuden harrastuskauden myötä ratsastuksen rinnalle tulee pari vähän toisenlaista harrastusta: kauno- ja konekirjoitus ja lukupiiri. Lasten koulussa ei opeteta lainkaan kaunokirjoitusta eivätkä he juurikaan käytä myöskään tietokoneita vaan näppäilevät koulussa vain iPadiä. Eräs tuttu äiti keksi tarjota kauno- ja konekirjoitusoppia koulun jälkeen ja koska poika on innostunut oppimaan kaunoa hän pääsee nyt harjoittelemaan sitä muuallakin kuin kotona. Olen iloinen. Minä en toivo lastemme oppivan kaunoa niinkään nostalgiasyistä vaan ihan siksi, että painokirjaimin kirjoittaminen on niin paljon hitaampaa ja työläämpää kuin kauno. Ja kymmensormijärjestelmä olisi ihan käytännön syistä hyvä oppia sekin. 

Esikoinen on innostunut lukemaan ja opettajansa suositteli siksi hänelle myös lukupiiriä. Poika valitsee helposti itse hyllystä luettavaksi aika samanhenkisiä kirjoja ja lukupiirin tarkoitus on osaltaan laajentaa lasten repertuaaria. Olen sitä tosin tehnyt itse täällä kotosallakin. On mahtavaa kun vanhemmat lapset alkavat olla sen ikäisiä, että jaksavat kuunnella minun omia lempikirjojani! Olen viime viikkojen aikana lukenut heille ääneen Salaisen puutarhan, Iloisen tytön ja Eläinten vallankumouksen, ja nyt on kesken Tuhat ja yksi yötä. Luen iltasatuja tällä hetkellä lähinnä englanniksi koska vähän vaikeampaa kieltä kaikki kolme ymmärtävät sujuvammin englanniksi kuin suomeksi enkä halua pysähtyä jatkuvasti selittämään sanoja sillä se häiritsee itse tarinan seuraamista. Minulle on juuri nyt tärkeämpää herättää lapsissa aito innostus kirjoihin ja kirjallisuuteen kuin opettaa heille joka hetki suomea. 

Ajatus pitkästä ja todennäköisesti kaoottisesta iltapäivästä koulun tanssistudiolla väsyttää jo etukäteen mutta eipä auta. Täytyy lähteä laittamaan jotakin evästä mitä tarjota koululla lapsille, että he jaksavat läpi iltapäivän. Ja minun on parasta juoda vielä toinenkin kuppi kahvia ennen kuin lähden liikenteeseen.